Miten minusta tuli tammautunut?

Vannoin kautta kiven ja kannon, että lämminveristä tammaa ei ikinä tule meidän pihaan. Sitten otimme siitosleasingiin yhden, joka teki meille kaksi lisää. Näin toimii hevosihmisen heikko mieli.

Molemmat meillä syntyneet tammat ovat heti varsasta lähtien olleet mielipiteensä reippaasti ja suoraan ilmaisevia. Oikeastaan mikään ei heille käy, mutta silti loppujen lopuksi hommat hoidetaan viimeisen päälle. Vasta tänä aamuna hypistelin tallissa vaaleanpunaista putsia, jossa on tähtikuviot.

Muistan kun niitä alettiin käyttää vanhemmalla tammalla kun se aloitti treenaamisen. Sanoin kerran ääneen kun mieheni veli laittoi niitä paikalleen, että “tosi hyvin on kyllä Lennu oppinut tämän putsin laiton ja pitämisen”. Sillä samalla sekunnilla putsi lensi komeassa kaaressa silmieni ohi useamman metrin. Kehumisen tulos.

Joskus kesken lihashuollon tamma saattaa päättää, että nyt on porkkanavenytysten aika. Ja sitten siitä menee hermot, kun ei olekaan. Mutta eniten tammaa ärsyttää se, että sen sisarta hoidetaan. Se on pahinta, mitä tässä maailmassa voi tehdä: hoitaa toista tammaa. Joskus on ärsyttänyt sekin, että toinen on eläinlääkärin hammashuollossa ja pitää odottaa omaa vuoroaan.

Mutta umpirehellisiä ovat tammat. Jos ne ovat tyytyväisiä, voi olla varma että ne todella ovat sitä. Ne hetket, kun ei ole mitään ylimääräisiä mielipiteitä jaettavana, ovat nekin onnistumisen hetkiä.

Vaikka elämäni lohikäärmeen lapsien kanssa saa välillä (joka päivä) huokailemaan, en silti vaihtaisi tammoja pois. Ne eivät feikkaa eivätkä mielistele. Niiltä tulee suoraan kaikki, eikä mitään jää epäselväksi kenellekään.

En ole varma onko aina hyvä olla henkisesti tammautunut, mutta luulen että se voi olla jopa selviytymismekanismi.

Näistä ajatuksista syntyi tuotesarja henkisesti tammautunut. Se on jotenkin minun sieluni maisema, toivottavasti jonkun muunkin.